Isien kokema taloudellinen ja muu eron jälkeinen väkivalta: Äärimmäiset vahvuudet sisältävät heikkouden stigman

Tämä on kertomukseni isänä kokemastani taloudellisesta ja muusta eron jälkeisestä väkivallasta, jossa väkivallan tekijänä on entinen puoliso ja lasten äiti. Yhteiskunnassamme on vallalla stereotyyppinen käsitys hyvästä äidistä ja huonosta isästä, jota myös ruokkii joidenkin miesten käytös. Mutta entä jos asetelma onkin niin päin, että eron jälkeistä vallankäyttöä ja kontrollia, kostoakin, harjoittaa äiti hyödyntäen yhteiskuntamme rakenteita käyttäen välineenä?

Tapaus 1

Olin seurustellut esikoiseni äidin kanssa noin 4 kuukautta, kun hän ilmoitti olevansa raskaana. Raskaus oli yllätys, koska ehkäisystä ja sen noudattamisesta oli sovittu. Ero tapahtui noin puolitoista vuotta lapsen syntymän jälkeen, saatuani selville äidillä olevan toinen mies. Koin taloudellista väkivaltaa jo heti eron yhteydessä. Yritin eron jälkeen saada omaisuuttani hänen luotaan, mutta aina vastassa oli erilaisia tekosyitä. Halusin itse päästä erosta mahdollisimman vähin riidoin ja lopulta jätin hänen luokseen omaisuuttani, mm. huonekaluja ja elektroniikkaa. Olin maksanut tuhansilla euroilla remontteja hänen asuntoonsa, vaatimatta niistä mitään takaisin.

Kun otin epäkohtia lapseni äidin kanssa puheeksi, hän suuttui ja alkoi uhkailemaan sillä, etten saisi tavata lastani. Lapseni äiti myös kiristi lapsen elatusasioissa sillä, että hän saa itse julkista oikeusapua, mutta itse työssäkäyvänä en sitä saa. Olen joutunut oikeudessa sopimaan lapsen elatuksesta ja luonapidosta. Oikeudenkäyntikulut ovat olleet tuhansia euroja.

Ensimmäinen lapseni on nykyään teini-ikäinen, mutta vanhempien kommunikaatio ei siltikään toimi. Lapsen äidillä on ollut erosta lähtien pakottava tarve kommentoida yksityiselämääni, läheisiä ihmisiäni sekä erityisesti isyyttäni, halventaen ja loukkaavasti. Olen yrittänyt tapaamisten aikatauluja sopiessa pysyä päivämäärissä ja kellonajoissa, mutta tämä on ollut mahdotonta. Uskon, että mikäli en olisi elänyt perheenä lapsen ensimmäistä puoltatoista vuotta ja muodostanut vahvaa suhdetta lapseen, olisi lapsi vieraannutettu minusta täysin jo aikaa sitten.

Tapaus 2

Noin viisi vuotta esikoiseni äidistä eroamisen jälkeen sain toisen lapsen eri naisen kanssa, puolen vuoden seurustelun jälkeen. Raskaus oli minulle yllätys, sillä aiemmin kokemani vuoksi olin keskustellut ehkäisystä erityisen huolellisesti seurustelukumppanieni kanssa. Raskaudesta kertoessaan lapsen äiti myönsi, että oli jättänyt ehkäisyn pois kertomatta tästä minulle.

Raskausajan pysyimme yhdessä pariskuntana, mutta lapsen syntymän jälkeen aloimme asua erillään. Tässäkin tapauksessa lapseni äiti käytti lasta välineenä hyötyäkseen minusta taloudellisesti. Lapsen äiti jäi välillä asumaan korvauksetta omistamaani asuntoon ja mm. käytti luvatta autoani. Samalla maksoin elatusta. Lapsen ollessa noin vuoden ikäinen erosimme lopullisesti. Vuotta myöhemmin nainen sai tietää uudesta kumppanistani, jolloin hankaluudet alkoivat. Lapsen äiti esti välittömästi seuraavan tapaamiseni lapseni kanssa.

Tapaamisistani lapsen kanssa oli tehty sopimus lastenvalvojalla lapsen ollessa alle puolen vuoden ikäinen, mutta käytännössä tapaamisia oli ollut sopimuksessa sovittua enemmän, koska me vanhemmat asuimme parin kilometrin päässä toisistamme. Tapaamiset lapseni kanssa sujuivat hyvin ja me vanhemmat kommunikoimme sujuvasti keskenämme, kunnes lapsen ollessa 3-vuotias äiti teki muutoksen minun ja lapseni tapaamisten määrään. Yritin saada asiaan selitystä ja muutosta turhaan.

Alkoi noin kaksi vuotta kestävä prosessi. Ensin lastenvalvojalle toteamaan äidin jyrkkä kanta ilman selitystä. Seuraavaksi tuomioistuimen sovittelu, jossa äiti sentään sanoi suoraan, että lapsella tulee olla vain yksi koti. Seuraavat yhdeksän kuukautta käytiin oikeutta lapsen asumisesta ja lähivanhemmuudesta. Heti valmisteluistunnon jälkeen oikeus antoi väliaikaismääräyksen, jonka mukaan lapsi asui luonani useita päiviä joka toinen viikko. Välittömästi väliaikaismääräyksen jälkeen äiti esti seuraavan tapaamiseni lapsen kanssa. Käräjäoikeuden lainvoimainen tuomio asiassa oli lopulta vuoroviikkoasumisen, lähivanhemmuuden jäädessä lapsen äidille.

Oikeuden päätös on sinällään mielenkiintoinen, että vuoroviikkoasumisen yhtenä lähtökohtana on vanhempien välinen toimiva vuorovaikutus. Tässä tapauksessa meidän vanhempien vuorovaikutus ei toiminut, eikä toimi, ja samaan hiileen puhaltamisesta lapsen edun vuoksi ei juuri ollut tietoa. Arvelen, että oikeuden tuomio oli eräänlainen ”Salomonin tuomio”, jolla tuomioistuin antoi itselleen synninpäästön asiassa. Äidin toiminnasta vieraannuttaa lasta minusta oli näyttöä. Lisäksi äiti halusi lapselle vain yhden kodin. Itse olin taas koko ajan halunnut toimivan yhteisvanhemmuuden lapsen äidin kanssa. Oikeudessa vaadin lapsen lähivanhemmuutta mm. sillä perusteella, että en ollut yrittänyt vieraannuttaa lasta äidistään ja olin tukenut lapsen ja äidin välistä suhdetta. Lapsen lähivanhemmuutta oikeus ei minulle antanut, mutta vuoroviikkoasuminen määrättiin. Koen tapauksen olevan esimerkki siitä, miten kiusallisia ja hankalia huoltajuus- ja tapaamisasiat ovat tuomioistuimille.

Isien kokema rakenteellinen väkivalta ja haasteet eron jälkeen

Työskentelen virkamiehenä ja näen työssäni haastavia eron jälkeisiä tilanteita. Koen, että miehen asemaan siinä liittyy häpeän leima ja se, että mies otetaan vastaan eri instansseissa ikään kuin viallisena tai toissijaisena vanhempana. Joissain tapauksissa isä, etävanhempana, ei pysty käymään oikeutta vanhemmuudestaan taloudellisista syistä. Harvalla mediaanipalkkaa saavalla on ylimääräistä varallisuutta oikeudenkäyntikuluja varten, mutta jo mediaanipalkkaa pienemmilläkin tuloilla jää oikeusavun ulkopuolelle. Lähi- ja etävanhemmuuden jakoa sekä merkitystä tulisi tarkastella ja mahdollisuuksien mukaan päivittää.

Olen joutunut harkitsemaan äärimmäistä vaihtoehtoa nuoremman lapsen kohdalla. Vanhempien välit ovat haastavat ja lapsi joutuu elämään ristiriidassa sekä äidin vallankäytön välineenä. Lisäksi lapsi on oireillut tilanteen vuoksi, mm. haukkumalla minua ja puolisoani. Tämä tilanne särkee sydämeni ja herättää ajatuksen vuoroviikkoasumisen päättämisestä ja muutosta toiselle paikkakunnalle kaikkien jaksamisen ja hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Toisinaan äärimmäinen vahvuus voidaan nähdä heikkoutena. Entä jos ulkopuolisen silmin päätän hylätä vanhemmuuden ja muuttaa toiselle paikkakunnalle katkaistakseni siteen lapseeni? En halua altistaa lastani jatkuville konflikteille, enkä riskeerata perheeni hyvinvointia ja jaksamista. Mutta samalla joudun luopumaan paljosta. Mitä muuta voisin tehdä tällaisessa tilanteessa?

Pidin aikoinaan heikkoina sellaisia isiä, jotka eivät pidä kiinni suhteestaan lapseen ja oikeudesta olla tämän elämässä. Nykyään ymmärrän, että moni isä on toiminut äärimmäisen epäitsekkäästi luopuessaan isän roolista, jotta lapsi ei joutuisi vallankäytön välineeksi. Eräs tuntemani isä on kertonut toimineensa erotilanteessa juuri lasten tapaamisiin liittyen äidin mielen mukaan, sillä oli ollut ilmeistä, että lapset kärsisivät, mikäli isä puolustaisi lasten oikeutta isäänsä.

Valitettavasti lasten käyttöä välineenä harvoin tunnistetaan ammattilaisten toimesta, eikä se välttämättä saa painoarvoa oikeudessa. Yhteiskuntamme pyrkii siihen, että naisia olisi enemmän erilaisissa tehtävissä, mutta myös miehiä tulisi kannustaa osallistumaan esimerkiksi lastensuojelutyöhön ja lastenvalvojiksi. Lastenvalvojalla ja lastensuojelussa etävanhemman (useimmiten isän) tulisi tuntea olevansa tasa-arvoisella maaperällä ja saavansa ennakkoluulotonta palvelua.

Olen keskustellut lastenvalvojien kanssa siitä, miten nykyinen lainsäädäntö onnistuu osittain surkeasti ajamaan lapsen etua. Tällainen keskustelu on joskus johtanut kireään tunnelmaan. Yhden ainoan kerran on eräs lastenvalvoja ollut asiasta samaa mieltä kanssani. Ymmärrän asian olevan kiusallinen lastenvalvojille ja vian olevan lainsäädännössä sekä yhteiskunnassa vallitsevassa stereotyyppisessä ajattelussa. Eräs mieleen painunut kommentti lasten huoltajuutta, elatusta ym. koskevasta lainsäädännöstä tuli sosiaalityöntekijältä, joka totesi lainsäädännön olevan ajalta, jolloin se on säädetty rankaisemaan eronneita pariskuntia.

Mielestäni unelmien yhteishuoltajuustilanne on sellainen, jossa aikuiset ihmiset pystyisivät istumaan alas ja sopimaan yhteisestä vanhemmuudesta. Aikuiset voivat olla joistakin asioista eri mieltä, mutta heidän tulisi pystyä tulemaan toimeen keskenään. Näin koen asioiden sujuneenkin toisen lapsen kohdalla ensimmäiset kolme vuotta. Nyt pelkään lapsen kasvun ja kehityksen puolesta, koska me vanhemmat emme ole yhteisessä rintamassa.

Se, että asioita puidaan erilaisissa prosesseissa, johtaa herkästi riitelyyn ja valehteluun vanhempien välillä, jonka jälkeen yhteistyö on vaikeaa. Jotta lapsen etu toteutuisi, molempien vanhempien olisi löydettävä keino hyväksyä toisensa tasavertaisina ja pyrkiä tekemään yhteistyötä lapsen asioissa. Pystyisikö yhteiskunta pakottamaan vanhemmat rakentavaan toimintaan, lapsen etu edellä? Minulle ”lapsen edusta” puhuminen ja siihen vetoaminen eri viranomaisissa, on alkanut vaikuttaa tekopyhältä laintulkinnalla ratsastamiselta silloin kun se tilanteeseen sopii.

Kokiessaan epäoikeudenmukaisuutta erotilanteessa, lapsen vanhempi saattaa katkeroitua toista vanhempaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Toisaalta moni, jonka oikeuksia ja roolia vanhempana on rajoitettu, näkee tässä tarinassa paljon yhtäläisyyksiä oman tilanteensa kanssa. Mahdollisesti sosiaalisen median alustoilla toimimalla ja viranomaisia pommittamalla hän pahimmillaan ruokkii vanhanaikaista ja stereotyypistä suhtautumista asiaan sekä isiin etävanhempina.

Omassa jaksamisessani erityisen haastavaa on se, että muistaa oman elämänsä olevan ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Vanhempi voi uhrata paljon taistellessaan vanhemmuudesta sekä lapsen edusta. Olen kuvitellut monta kertaa, mitä omat lapseni sanoisivat minulle, jos katsoisivat tilannetta vierestä aikuisina. Uskon, että lapset kehottaisivat minua olemaan huoletta ja elämään oman elämäni.