25 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, jota voidaan verrata vankeuteen, olen ottanut takaisin oikeuteni ja vapauteni. Ex-mieheni tulot ovat reilusti yli Suomen keskipalkan, monta kertaa suuremmat kuin minun tuloni, mutta kaikki nämä vuodet hän varmisti, etten voinut käyttää niistä mitään. En saanut ostaa mitään itselleni tai yhteisille lapsillemme. En saanut edes ostaa oikean kokoisia vaatteita tai kenkiä lapsille.

Taloudellinen väkivalta alkoi ilmetä selvästi ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tarvitsin uuden mekon kasteelle, koska minulla ei ollut sopivaa mekkoa, mutta en saanut ostaa sitä. Lopulta soitin äidilleni ja pyysin häntä lähettämään rahaa. Mieheni kuuli rahasta ja sanoi, että se oli yhteinen rahamme. En koskaan ostanut uusia vaatteita itselleni enkä lapsille, mutta kun joskus ostin jotain kirpputorilta, mies alkoi huutaa ja riidellä kun hän huomasi ostokset.

En koskaan käynyt kampaajalla, sillä mieheni ei hyväksynyt, että rahat käytetään sellaisiin tarkoituksiin. En myöskään saanut ostaa ruokaa tai maksaa laskuja. En osannut, olin niin tyhmä, hän sanoi. Minulla oli vanha puhelin rajoitetulla liittymällä, semmoinen liittymä, joka yleensä otetaan lapselle. Minulla ei ollut pääsyä tililleni. Joka päivä, kun mies meni töihin, hän otti mukaan pankkitunnukseni salkussaan. Minun ei ikinä annettu olla mukana päättämässä mistään ja tein kaiken väärin tai huonosti hänen mielestään. Kun laitoin ruokaa, hän tuli usein sekaantumaan ja valitti siitä, mitä olin tehnyt. Hän päätti myös, keiden ihmisten kanssa saan viettää aikaani, mikä johti siihen, että menetin monta ystävää. Hän myös rajoitti, keitä ihmisiä lapset saavat tavata.

Parisuhteessa oli myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta koostui pelottelusta, nöyryyttämisestä ja alistamisesta. Hän huomautti esimerkiksi, mitä vaatteita minulla oli päälläni, hän saattoi sanoa: ”Aiotko todella mennä ulos noilla vaatteilla? Näytät siltä, ​​että myyt itseäsi.” Sairastan kroonista sairautta, joka vaatii säännöllistä lääkitystä. Avioliittomme aikana tapahtui useita kertoja, että jouduin sairaalan osastolle, koska mieheni kieltäytyi antamasta minulle rahaa lääkkeisiin. Sairaanhoitajan kirjoittamassa tekstissä luki kerran, että potilaalla ei ole varaa ostaa lääkkeitä, mutta kukaan ei reagoinut siihen, miten se näin voi olla.

Kesti monta kuukautta avioeron jälkeen, ennen kuin pystyin kertomaan, mitä olin käynyt läpi. Itselleni on vasta nyt alkanut selkiytyä, mitä olen todella kokenut. Muistan sen tunteen, kun minulla oli ensimmäisen kerran mahdollisuus 16 vuoden jälkeen ostaa jotain lapsilleni – menimme kauppaan ja ostimme uuden talvitakin ja se oli täysin sanoin kuvaamaton vapauden tunne. Olen tavannut uuden miehen ja arkipäiväisimmät asiat hänen kanssaan saavat minut itkemään onnesta. Vain se, että hän kysyy mitä mieltä minä olen, ajattele, että joku kysyy minun mielipidettäni. Tai että hän antoi minulle joululahjan, ex-mieheni mielestä en ansainnut joululahjoja.

Eron jälkeen en saanut mitään materiaalista mukaani. Ex-aviomies uhkasi minua osituksen yhteydessä ja se päättyi siihen, että lähdin tyhjin käsin. Ex-aviomies yrittää nyt parhaansa mukaan mustamaalata minut sosiaalipalveluissa, joista saamme apua. Lapsilisät menevät edelleen hänen tililleen ja hän ei suostu vaihtamaan lasten osoitetta. Tie on edelleen täynnä esteitä, mutta tunnen itseni jo voittajaksi, koska pääsin ulos talosta ja sain takaisin vapauteni. Haluan kertoa muille samassa tilanteessa oleville, että uskaltakaa lähteä, sinä tulet pärjäämään. Hae ruokakassit ruokajakelusta ja hae toimeentulotukea sosiaalitoimesta, tee mitä sinun täytyy tehdä selviytyäksesi – mutta lähde äläkä koskaan palaa! Vain kuolleen ruumiini yli palaan takaisin ex-mieheni luo.