Minun tarinani

Tapasin ex-mieheni 16 vuotiaana, 80-luvun puolivälissä. Kotioloni olivat levottomat ja vanhempani eroamassa. Isäni oli alkoholisti. Tulin raskaaksi aika nopeasti, ja lukio jäi kesken. Voin koko raskauden ajan huonosti ja 9. kuulla painoin 43 kiloa.

Siitä alkaen elämäni on ollut selviytymistä päivästä toiseen.

Vaikeasti kehitysvammainen lapsi -enhän edes pystynyt tervettä lasta tekemään- ja repivät riidat avomiehen kanssa sekoittuivat jokapäiväiseen elämään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen kokenut kaikkea psyykkisestä fyysiseen väkivaltaan – hiuksista vetämiseen, mustelmat käsivarsissa ja jaloissa, muttei koskaan kasvoilla, sehän näkyi. Taloudellista väkivaltaa en koskaan edes ajatellut, meillähän ei ollut alussa edes minkäänlaisia tuloja kun avomies oli siiviilipalveluksessa ja minä kotona lapsen kanssa. Hän hoiti kaiken talouden, saimme myös apua hänen vanhemmiltaan kun raha ei riittänyt ruokaan tai muuhun tärkeään. Avomiehen mielestä en osannut käyttää rahaa, ja hän todisteli tätä monella eri tavalla.

Hän oli ahkera, sai työtä helposti ja minä olin kotona lapsen kanssa joka sairasteli paljon. Kävin ruokakaupassa, jolloin sain rahasumman, joka piti riittää moneen asiaan. Tämä toi kyllä mukanaan hyvääkin: opin laskemaan mihin rahat riittää ja suunnittelemaan ruoanlaitot. Sain haukut jos joskus erehdyin ostamaan suklaalevyn, sehän oli tuhlausta ja todisti etten osannut käyttää rahaa. Sain esimerkiksi vaatteeni enimmäkseen äidiltä tai tädeiltä, ja jollakin tavalla tulin sokeaksi tälle kaikelle. Kaikki nämä vuodet ja koskaan en tiennyt kuinka paljon rahaa meillä on tilillä, en osannut käyttää pankkikorttia – ja en olisi uskaltanutkaan, niin vahva usko hänen sanoihinsa minulla oli.

Kun poikamme tuli vanhemmaksi, pääsin työvoimapoliittiseen koulutukseen, ja sain töitä siivouksen parista. Tiesin paljonko sain palkkaa, mutten mihin se meni tai mitä siitä jäi. Innostuin ammatistani kuitenkin sen verran, että halusin kouluttautua eteenpäin. Vaihtoehtona oli ainoastaan verkko-opinnot, enhän saanut matkustaa eikä minulla ollut ajokorttia ja opiskelu piti tapahtua työn ohessa. Työnantajani ylensi minut työnjohtajaksi, ja parin vuoden päästä hain ja sain päällikön viran naapurikaupungista.

Bussilla pääsi 2000-luvun alussa vielä aika hyvin töihin ja takaisin. Muutamaa vuotta myöhemmin vuoroja lopetettiin, ja mieheni yritti opettaa minua ajamaan autolla. Se oli erittäin raskasta aikaa, hän pelkäsi että hajoitan auton ja minä pelkäsin ajamista. Avomieheni yllätti minut kuitenkin parin vuoden jälkeen omalla autolla. – Vaan siinä kävi sitten niin, että auto seisoi pihassa, ja mieheni vei minut itse töihin, kun olin hänen mielestä niin huono ajamaan. Myöhästyin usein töistä, kun häntä ei saanut aamulla ylös sängystä.

Olin 130 henkilön päällikkö, minulla ei ollut minkäänlaista omaa elämää, en tiennyt mitään meidän talouden asioista, vaikka oli hyvin palkattu. Eräänä päivänä katselin ympärilleni ja totesin että mikään tavaroista joita siellä oli, ei kuulunut minulle. Hän kyllä osti itselleen esim. lumilingon tai uuden auton jos katsoi sitä tarvitsevansa, mutta minun kipeästi tarvitsemaa tiskikonetta ei voitu hankkia.

Yhtenä aamuna 6 vuotta sitten hän soitti minulle ja haukkui minut jonkin pikkuasian takia. Ensimmäisen kerran ikinä romahdin toisten edessä. Työtoveri, joka istui lähellä kuuli kaiken ja tuli sanomaan: ”Nyt riittää. Nyt käydään katsomassa sinulle asunto, ja me autetaan sua kaikessa mitä tarvitset. Me ollaan nyt katottu tätä monta vuotta ja sä et voi jatkaa näin”. Parin päivän päästä minulla oli oma asunto, tyhjä, mutta oma kuitenkin. Menin pankkiin ja siellä he auttoivat oman pankkitilin ja pankkikortin saamisessa.  He antoivat ohjeita kuinka toimia eri asioiden kanssa mitkä hermostuttivat minua. Sain myös apua käytännön toimissa, sekä psyykkistä apua naistenpäivystyksestä ja perheneuvolasta. Olen ikuisesti kiitollinen näille ihmisille jotka minua auttoivat alkuun.

Tänään 6 vuoden jälkeen minulla on oma talo, auto, ja talouteni on vakaalla pohjalla. Tiedän että pystyn hoitamaan raha-asioitani, ja muita asioita hyvin. Hän oli väärässä.